20.08.2021

”On oltava paikka, jossa ihminen voi kuolla kivutta ja arvokkaasti”

Omien läheisten saattohoito on avannut monen ihmisen silmät huomaamaan saattohoitokotien merkityksen. Kirjailija Annina Holmberg on noussut vahvasti esiin saattohoidon puolustajana.

Terhokotia tarvitaan! Kun mediaan levisi alkusyksystä tietoja siitä, että Helsingin Lassilassa vuodesta 1988 toiminut saattohoitokoti on talousvaikeuksien vuoksi käynnistämässä koko henkilöstöään koskevat yt-neuvottelut, niin Annina Holmberg päätti laittaa tuulemaan.

Kirjailija organisoi nopeasti vetoomuksen Terhokodin puolesta. Sen allekirjoitti kymmeniä maamme kulttuurielämän johtotähtiä Esko Salmisesta ja Ritva Oksasesta lähtien.

– Olen toimiva ihminen. Minun on paljon helpompi toimia, kuin istua sängynlaidalla ja pitää toista kädestä, Holmberg pohtii.

Lopulta marraskuun alussa saatiin iloinen uutinen. Terhokoti tiedotti solmineensa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS), Helsingin, Espoon ja Vantaan kanssa sopimuksen, joka takaa saattohoitokodin toiminnan jatkumisen.

Kirjailija on viime vuodet seurannut varsin tarkasti erityisesti Terhokodin tilannetta. Häntä harmittaa se, että paikan käyttöaste on todella huono, josta taloudelliset ongelmatkin aiheutuivat.

– Nekin potilaat, jotka Terhokotiin tulevat ovat siellä vain päivän tai pari. Minusta olisi hyvä, jos ihminen voisi olla siellä vaikka viimeiset pari viikkoaan. Näin potilas ja myös hänen omaisensa sopeutuisi paikkaan.

Kirja vanhempien saattohoidosta

Annina Holmbergin kiinnostus saattohoitoa kohtaan heräsi omien vanhempien saattohoidon ja kuoleman myötä. Ritva Holmberg menehtyi vuonna 2014 ja Kalle Holmberg kaksi vuotta myöhemmin. Molemmat tekivät komean uran maamme kulttuurielämässä.

Omaisena saamiensa kokemustensa pohjalta Annina Holmberg kirjoitti yhdessä näyttelijä Eeva Litmasen kanssa teoksen Yksi talvi, kaksi kesää (Kirjapaja 2018). 

Kirja tarttuu kuolemaan ja sen lähestymisen eri vaiheisiin peittelemättä. Elämän päätepistettä lähestyvän ihmisen kiukunpuuskat, sairaalahenkilökunnan tiuskimiset ja omaisia piinaava väsymys tuodaan avoimesti esille.

Annina Holmberg kertoo, että hän ei ollut koskaan kuullut Terhokodista, ennen kuin hänen äitinsä syöpään sairastuttuaan asian otti puheeksi.

– Jos silloin kävi ilmi, että sinne ei ole lainkaan helppo päästä. Äidilläni oli keuhkosyöpä, jonka oireet olivat hyvin vaikeat. Onneksi aktiivinen lääkäri sanoi, että hän kirjoittaa lähetteen niin monta kertaa, että äitini varmasti saattohoitokotiin pääsee.

Saattohoitoon pääsemisen vaikeus

Kalle Holmberg puolestaan sairasti leukemiaa. Sairauden edetessä hän kuihtui kymmeniä kiloja, sai vaikeita tulehduksia ja yhden ankaran verenmyrkytyksen.

– Päätimme silloin yhdessä, että isäni paikka on saattohoitoon erikoistuneessa Terhokodissa. Paikan hän jo hyvin tunsikin äidin saattohoidon ansiosta.

Asia ei kuitenkin ollut niin yksinkertainen. Geriatri ei millään suostunut kirjoittamaan lähetettä Terhokotiin. Hän vetosi tuoreeseen leukemia-arvoon, joka sillä hetkellä sattui olemaan hyvä.

– Olimme kaikki kuin shokissa. Miksi ammattilainen ei voinut katsoa isäni kokonaistilannetta vaan tuijotti vaan yhtä arvoa?

Monien vaiheiden jälkeen Kalle Holmberg saatiin lopulta Terhokotiin. Hän kuoli siellä kymmenen päivän jälkeen.

– Todella huonokuntoinen isäni oli Terhokotiin pääsystä niin helpottunut, että hän käveli sinne sisään omin jaloin, Holmberg hymyilee.

Kuka pääsee hoitajaksi ja lääkäriksi?

Annina Holmberg sai vanhempiensa saattohoidon aikana tavata monenlaisia hoitajia ja lääkäreitä. Valtaosa hoiti työnsä todella tyylikkäästi mutta valitettavasti oli myös joitakin poikkeuksia.

– Löytyi niin sanottuja töräyttelijöitä, jotka saattoivat päästään suustaan melkein mitä tahansa. Minusta hoitohenkilökunnalla pitäisi olla enemmän koulutusta ihmisten kohtaamiseen.

Holmberg on sitä mieltä, että potilaiden ja omaisten kanssa huonosti pärjäävien lääkärien kannattaisi vakavasti pohtia ammattisuuntautumistaan.

– Suosittelen heille patologin tehtäviä. Siinä saa sitten puhua millä tavalla haluaa. Ruumiit eivät enää häiriinny.

Kirjailija huomauttaa, että joidenkin hoitajien kohdalla asioita saatetaan antaa anteeksi, koska heillä tiedetään olevan pienet palkat.

– En oikein tätä selitystä hyväksy. Jos menet vaikka teatteriin, niin kyllä odotat näyttelijöiden osaavan vuorosanansa ja näytellä. Ja bussikuskienkin pitää osata oma työnsä.

Työyhteisön kulttuuri on avainasemassa

Monia kohtaamiaan ihania hoitajia Annina Holmberg muistelee lämmöllä. Heitä löytyi niin sairaaloista kuin saattohoitokodistakin.

– Pahojen tilanteiden jälkeen olen omaisena saanut itkeä hoitajien olkaa vasten. Ihailen heidän kokonaisvaltaista työotettaan.

Holmbergin mukaan saattohoitokodin ja sairaalaosaston kohdallakin vallitseva työyhteisön kulttuuri on se keskeinen asia. Hän antaa esimerkin.

– Kävin kerran sairaalassa katsomassa erästä ystävääni. Kun hänen omahoitajansa oli jäämässä lomalle, niin seuraava tuli hyvissä ajoin esittäytymään. Tällaiset asiat luovat potilaalle turvaa, ja ne eivät ole niin vaikeita järjestääkään.

Lapset halasivat kuollutta mammaa

Kuolema on nykyaikana tabu, joka piilotetaan visusti sairaalan tai hoitolaitoksen seinien sisään. Annina Holmberg päätti miehensä kanssa ottaa perheen kaikki kolme teini-ikäistä lasta mukaan isovanhempien saattohoitoon.

– Äidin kuoleman jälkeen kysyimme lapsiltamme, haluavatko he nähdä Ritva-mamman kuolleena. Teimme hyvin selväksi, että emme odota sitä. 

Kaikki lapset halusivat. He suhtautuivat kuolleeseen isoäitiinsä todella luontevasti, ja jopa halasivat häntä. 

– Kalle-taatin kuoltua koko perheemme vietti yhdessä pari tuntia hänen huoneessaan. Yöhoitaja toi miehelleni ja minulle konjakkia sekä lapsille kaakaota.

Holmbergin perheessä ei olla myöhemmin sen tarkemmin eritelty, miltä kuolleen näkeminen ja koskettaminen lapsista tuntui. Tilanne oli kokonaisuudessaan niin luonnollinen. 

– Uskon, että lapset saivat suuren lahjan tämän kaiken kokiessaan. Olosuhteet olivat niin kauniit ja koko Terhokodin saattohoito niin sielukasta, ettei kuolema tullut minään mörkönä.

Tukea olisi ollut myös myöhemmin tarjolla

Hoitajien ammattitaito ja asenne Terhokodissa saa Holmbergilta täydet pisteet. Se näkyi myös välittömästi Ritva ja Kalle Holmbergin kuolemien jälkeen.

– Aivan aluksi halattiin. Sen jälkeen kysyttiin, että haluammeko että huone siivotaan ja vainaja puetaan. Kynttilä sytytettiin ja joimme yhdessä pullakahvit. Ihmisen kunnioitus näkyi kaikessa loppuun saakka.

Terhokoti tarjoaa kuolleiden omaisille monenlaista tukea myös sen jälkeen, kun heidän omaisensa on kuollut. Annina Holmberg ei ole itse tuota tukea tarvinnut, mutta toki arvostaa paljon sen saamisen mahdollisuutta.

– Terhokodissa näin paljon aika nuoriakin als-tautia sairastavia. Monilla oli pieniä lapsia. Silloin kaikki mahdollinen tuki omaisille on varmasti tarpeen.

Pienilläkin asioilla voi vaikuttaa

Annina Holmberg ihailee monessa suhteessa vanhan ajan sairaaloita. Ne rakennettiin usein kauniisiin paikkoihin. Tajuttiin myös ympäristön hoitavan potilasta.

– Uusissa sairaaloissa tilat ovat sinänsä upeita. Mennään tehokkuuden ehdoilla, enkä minä sitä estää haluaa. Mutta ei silti saisi häivyttää sitä, mikä vanhassa on hyvää ja arvokasta.

Kirjailija huomauttaa, että kaikkien potilaan tilaa helpottavien toimenpiteiden ei tarvitse olla kalliita ja vaikeita. Esimerkiksi vuoteen voi kääntää niin, että potilas näkee ulos. Viherkasvit taas luovat ympärilleen kauneutta ja rauhaa.

– Isäni ei viihtynyt kovin hyvin Laakson sairaalassa. Hän kärsi esimerkiksi paikan meluisuudesta. Valotkin olivat jotenkin kelmeitä.

Holmberg näkee näiden epäkohtien taustalla pääasiassa vääränlaisen asenteen.

– Pitäisi paneutua kunnolla miettien potilaan tilanteeseen. Sellaista hoitokulttuuria on joskus ollut, mutta nyt se uinuu jossakin.

Annina Holmberg ymmärtää hyvin elämän realiteetit. Hän ei kaipaa saattohoitoon mitään luksuskylpylän palveluita.

– Tärkeintä on se, että olisi paikka, jossa ihminen voisi kuolla kivutta ja arvokkaasti. Sehän on jo ihmisoikeus.

Teksti ja kuva: Vesa Keinonen