04.10.2021

On etuoikeus olla elämän ydinkysymysten äärellä

Tampereen yliopistollisen sairaalan Psykososiaalisen tuen yksikkö antaa syöpää eri vaiheissa sairastaville keskustelutukea. Puheeksi nousevat usein elämän rajallisuus ja kuoleman läheisyys.

Tampereen yliopistollisen sairaalan (Tays) Syöpäkeskukseen perustettiin maaliskuussa 2020 Psykososiaalisen tuen yksikkö. Siellä työskentelee kolme asiantuntijahoitajaa. Allekirjoittanut Marjo Saloheimo tekee yksikössä kokopäiväisesti psykososiaalisen tuen työtä. Pia Vänskä ja Susanna Putama puolestaan työskentelevät 50 %:n työajalla. Susanna on myös seksuaaliterapeutti. Yksikkömme toimintaa täydentää psykiatrian erikoislääkäri Kimmo Tiainen 50 %:n työpanoksellaan. Teemme yhteistyötä myös sairaalateologi Juha Seppälän kanssa.

Meillä hoitajilla on vuosien kokemus syövän hoidosta. Työkokemusta on kertynyt myös järjestökentältä. Koulutustaustamme on vaihteleva. Täydennyskoulutukset muodostuvat psykoterapeuttisista valmiuksista, erilaisista kriisityön opinnoista, syventävästä koulutuksesta pariskuntien kanssa työskentelyyn ja voimavarasuuntautuneista ohjausmenetelmistä aina muistihoitajakoulutukseen.

Työmme keskiössä on tarjota keskusteluapua sairauden eri vaiheissa oleville syöpäpotilaille. Heidän lisäkseen vastaanotollemme tulee harvakseltaan myös muita palliatiivisessa hoidossa olevia potilaita, kuten ALS:iin sairastuneita. Tarvittaessa tapaamme potilaita ja heidän puolisoitaan yhdessä ja joskus myös muita potilaan läheisiä. Pyrimmekin huomioimaan sairastuneen koko perheen ja heidän tarpeensa. Potilaat eivät tarvitse lähetettä yksikköömme ja tukikeskustelut ovat heille maksuttomia.

Pääsääntöisesti kohtaamisia potilaan kanssa on yhdestä kuuteen. Sairauden ollessa kuratiivisen hoidon tavoittamattomissa potilassuhteesta voi muodostua hyvinkin pitkä, jopa vuosia kestävä. Potilaan menehdyttyä saatamme tavata hänen läheisiään kertaluontoisesti.

Monenlaiset asiat askarruttavat

Psykososiaalisen tuen asiantuntijahoitajan normaali työpäivä muodostuu viidestä potilaskontaktista. Välillä tapaamisia saattaa olla päivän aikana jopa seitsemän, mikä ymmärrettävästi tarkoittaa ylitöitä. Työhömme kuuluu myös koulutuksellinen osuus, kuten osastotuntien pitäminen muissa Syöpäkeskuksen yksiköissä ja sairaalan vuodeosastoilla.

Sairaanhoitajaopiskelijoiden ja lääketieteen kandidaattien koulutus psykososiaalisen tuen osalta kuuluu luontevasti työhömme. Näiden lisäksi annamme oman panoksemme sairastuneiden ensitietopäivien infotilaisuuksiin. Teemme yhteistyötä Pirkanmaan hoitokodin ja Pirkanmaan syöpäyhdistyksen kanssa muiden toimijoiden ohessa. Lisäksi toimintamme kehittäminen kuuluu työhömme.

Elämän rajallisuus ja kuoleman läheisyys ovat asioita, jotka nousevat pintaan lähes poikkeuksetta keskusteluissa syöpään sairastuneiden, myös kuratiivisesti hoidettavien kanssa. Potilaat kokevat merkittävää ristiriitaa tilanteessa, jossa heillä on aktiivihoidot käynnissä ja samalla järjestetään rinnakkaiskäynti palliatiiviseen yksikköön. Monet mieltävät palliatiivisen hoidon olevan yhtä kuin saattohoito. Tämä saattaa aiheuttaa potilaalle ja hänen läheisilleen ahdistusta.

Yksikössämme eksistentiaaliset kysymykset nousevat myös esiin. Yhteys muihin ihmisiin ja samalla oman lähestyvän kuoleman kohtaaminen yksin. Paljon on pohdintaa elämän merkityksellisyydestä ja eletystä elämästä.

Myös se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, askarruttaa monen mieltä. Syyllisyys tehdystä tai tekemättä jätetyistä asioista liittyy useimmiten läheisiin ihmissuhteisiin. Vanhat, mahdollisesti kokonaan käsittelemättä jääneet muistot ja tunteet palaavat mieleen. Katkeruus, syyllisyys ja häpeä, mutta yhtä lailla myös kiitollisuus ja rauha voivat olla tunteista päällimmäisinä.

Toivoa kaivataan elämän loppuun saakka

Välillä potilaan perhetilanteet ovat olleet haastavia jo ennen hänen sairastumistaan. Joskus sairaus saattaa olla se tekijä, joka poistaa ristiriitoja tai ainakin vähentää niiden merkitystä. Asioita arvotetaan uudella tavalla. Kuolemasta puhuminen edellyttää riittävän vahvaa luottamusta toista kohtaan.

Toisinaan tieto vakavasta sairaudesta vie syvemmälle puhumattomuuteen ja kohtaamattomuuteen. Perheissä, joissa on alaikäisiä lapsia, tämä voi osoittautua tuhoisaksi. Sanoittamatta ja käsittelemättä jäävät asiat aiheuttavat heille vaurioita ja traumoja, jotka jäävät vaikuttamaan heidän elämäänsä. Potilaat kaipaavat toivoa ja etsivät sitä elämänsä loppuun asti. Se, mihin toivo kiinnittyy, voi sairauden aikana vaihdella hyvinkin paljon. Sairauden alkuvaiheessa aktiivihoitojen aikana toivo on paranemisessa.

Hoitojen päätyttyä toivo on puolestaan siinä, että sairaus ei uusisi ja oireetonta aikaa olisi mahdollisimman pitkään. Saattohoitoon siirryttäessä toivo asettuu riittävään kivunlievitykseen ja arvokkaaseen kuolemaan yksin tai läheisten läsnä ollessa. Toivo voi olla myös siinä, että läheisten asiat ovat kunnossa.

Työmme Psykososiaalisen tuen yksikössä on ajoittain hyvinkin kuormittavaa, mutta samalla se myös antaa paljon. Elämän ydinkysymysten äärellä oleminen on tietyllä tavalla myös etuoikeus. Meillä on työnantajan tarjoama mahdollisuus säännölliseen työnohjaukseen.

Työmme on hyvin itsenäistä ja sen myötä myös yksinäistä. Yhteistä aikaa asioiden purkamiseen on aivan liian vähän. Välillä menee päiviä, ettemme näe toisiamme lainkaan. Resurssimme ovat rajalliset ja työajoista kiinni pitäminen on aika ajoin vaikeata. Hoitajan näkökulmasta katsottuna potilaiden hädän ja tuen tarpeen priorisointi ei tunnu eettisesti oikealta, eikä siten mahdolliselta. Tästä huolimatta koemme työmme merkitykselliseksi ja tärkeäksi.

Marjo Saloheimo
Psykososiaalisen tuen asiantuntijahoitaja, Tampereen yliopistollinen sairaala