12.06.2024

"Rinnassa puristaa, henki ei kulje, tuntuu kuin kehoni rajat katoaisivat..."

Millainen kaikenlainen voi olla surun ja trauman kokemus kehossamme? Tallentuvatko tunteet ja tapahtumat kehoomme ja miten niitä voi tarvittaessa purkaa?

Valmistautuessani tämän kevään Surukonferenssin luentooni ”Trauman ja surun käsittely kehollisesti” laskeuduin kehoni äärelle tutkimaan kaikkea sitä, mitä olen oppinut teemasta oman kehoni kautta.

Mistä tulen tietoiseksi, kun kehoni lähtee tutkimaan siellä asuvaa surua?

Silloin hengitys muuttuu, vatsassa on perhosia ja lapaluut tuntuvat erkaantuvan toisistaan. Liiallisen tilan tuntu eli oikeastaan tunne tyhjyydestä herää kehossani.

Minulla on ymmärrys siitä, että en voi tietää miten suru toisten kehoissa ilmenee. Omankin kehon viestien tunnistaminen voi olla vaikeaa, tulkintoja syntyy helposti.

Itsestäänselvyyksiä ei ole, joten on tärkeää olla kiinnostunut ja kysyä surun herättämistä aistimuksista. Ennen kaikkea tulee uteliaasti etsiä, huomioida ja havainnoida lempeästi niitä yhdessä. Jokaisen kokemukset ovat ainutlaatuisia. 

Aistit auttavat suuntaamaan huomiota

Toki nykytutkimusten valossa tiedetään paljon myös kollektiivisesta surun kokemisesta. Surun on todettu muun muassa nostavan sykettä ja laskevan ihon lämpötilaa. 

Trauman ilmenemisestäkin tiedämme paljon hermostomme yli- ja alivireystilojen kautta, samoin esimerkiksi kehollisten taistele-pakene-jähmety reaktioiden myötä.

Kehossamme on toipumisen kannalta olennaisia voimavaroja.

Somaattisten resurssien avulla saamme tietoa kehomme vireystilasta sekä vahvistamme kykyämme asettua tähän hetkeen – juurrutus eli kontakti maahan, kehon keskilinja sekä hengitys ovat näitä resursseja, joita voimme oppia havaitsemaan. Niiden avulla tavoitamme sensomotorisen tason tietoa –  hätätilasta, turvasta ja elossa olemisesta.

Aistit auttavat suuntaamaan huomiotamme menneen ja nykyhetken välillä ja lopulta vahvistamaan kokemustamme tässä ja nyt.

Kun luovumme jostakin ihmisestä niin kannattaa kysyä, että mistä kehomme silloin luopuu. Millainen oli se kosketuksen ainutkertainen virtaus ja yhteyden kokemus, jota emme enää konkreettisesti voi kokea? 

Joskus kehoamme voi kohdata menetyksen myötä helpotus. Saanko kokea niin ilman häpeää? 

Ukin partavesipullo tuo lohdutusta

Muistamalla ja antamalla keholle tilaa surra, voimme löytää jotain, millä autamme kehoamme toipumaan menetyksestä. 

Kehon ja mielen integroivaa työskentelyä tarvitaan surun käsittelyssä. Kukaan ei voi korvata uniikkeja kosketuksia tai aistimuksia, mutta voi löytyä kehollisia tapoja vaalia muistoa tai suoda itselleen korvaavia kehollisia kokemuksia. 

Itselläni on vieläkin rakkaan ukkini partavesipullo, jota aina toisinaan ikävän tullen käyn nuuskaisemassa ja kerron hänelle samalla kuulumisiani. Enää tuoksumuisto ei itketä, vaan tällä hetkellä se lohduttaa.

Yhteyden ja erillisyyden tarve on hyvin yksilöllistä ja on yhteydessä selviytymisen strategioihimme. 

Toiset harjoittelevat menetysten tullen tuen pyytämistä ja vastaanottamista, toiset taas itsekseen oloa. 

Voi vaatia rohkeutta kokea kehollista yhteyttä menetyksen jälkeen. Lohtu ja läheisyys voivat kutsua esiin kipeitäkin muistoja, ja vahvistaa menetyksen lopullisuutta. Toivon ylläpitämiseen tarvitaan luovuutta ja läsnäoloa.

Keho saattaa tehdä asioita vanhasta muistista

On yksilöllistä minkä verran sureva tarvitsee tilaa. Sitä tarvetta kannattaa suoraan kysyä eikä olettaa.

Toisaalta yhteys toisiin tuo toivoa ja lupaa muistella sekä synnyttää uusia yhteyksiä. Kehon pitää päästää irti ja kyetä tarttumaan uuteen. 

Voidaan kutsua apuun myös kehitykselliset perusliikkeet. Irti päästäminen, antautuminen, työntäminen, vetäminen, kurottaminen ja tarttuminen mahdollistavat työstämisen tunteiden, mielikuvien sekä sensomotorisen kokemisen tasolla.

Aivojen toiminnan tajuaminen tuo ymmärrystä siihen, miksi surun kokemus on yksi vaikeimmista tunteistamme. Kun menetämme jonkun, aivojen muistijäljet lakkaavat sen myötä vastaamasta todellisuutta. 

Monesti huomaamme kehon tekevän asioita kuin vanhasta muistista. Jos olet herännyt jonkun vierestä pitkään ja häntä ei enää olekaan, käsi voi hakea toista aina uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta joudumme kohdakkain menetyksen kanssa. 

Mitä tärkeämpi ja rakkaampi menetys on, niin sitä työläämpää on poisoppiminen.

Aivoteknillisestikin sureminen vie aluksi paljon energiaa, koska samaan aikaan pitää sekä muistaa eli aktivoida verkostoa, että päästää irti. 

Surun kanssa voi oppia elämään

Kun hermoverkosto alkaa vastata enemmän todellisuutta surun tunne lievenee. Välttämättä suru ei koskaan katoa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sureminen muuttuukin ajan myötä, kun kehomme löytää uusia reittejä.

Surun ja trauman kehollinen käsittely voi myös olla jotain hyvin luonnollista ja automaattisesti tapahtuvaa. Se voi olla tärinää, sykkeen vaihtelua tai lihastonuksen muutoksia.

Jos olemme tietoisia, että kyseessä voi olla surun aiheuttamaa, asiaan kuuluvaa kehollista toimintaa, voimme asettua turvallisesti kuulemaan kehoamme. Saatamme onnistua itsekin säätelemään tunteen herättämiä reaktioita. 

Voi kuitenkin käydä niin, että kehon reaktiot herättävät meissä turvattomuutta, hajoamisen kokemusta, erillistymistä sekä isoja pelkoja. 

Silloin on tarpeellista saada paikalle säätelyapua, lohtua, tukea ja turvaa. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin.

Ja vaikka ei heti osaisi sanoa mitä tarvitsee, niin sitäkin voi yhdessä tutkia. Läsnäolo, tunteiden kanssa oleminen ja toisinaan huomion suuntaaminen toisaalle auttavat tuomaan turvallisuuden tunnetta takaisin. 

Olennaista on oman kehon tekeminen turvalliseksi paikaksi, eikä sitä tarvitse osata tehdä yksin.

Tanja Pihlaja
YTM, Tanssi-liiketerapeutti, Perhe- ja pariterapian kouluttajapsykoterapeutti, Tuntumaa Oy

Kirjoittaja piti aiheesta puheenvuoron Surukonferenssissa Tampereella huhtikuussa 2024.