11.12.2024

Särkyneitä on kuunneltava hiljaa

Kun aloitin lähihoitajaopinnot lähes kolmekymmentä vuotta sitten, niin ensimmäinen ajatukseni oli, että toivottavasti minun ei tarvitse kohdata kuolevaa ihmistä.

Tuolloinen ajatus kuvasti minun omaa kuolemanpelkoani, koska en ollut menettänyt ketään läheistäni. Pelkäsin myös surevia, koska koin olevani heidän kohtaamisessaan aivan avuton.

Ensimmäinen kohtaamani vainaja oli kotipalvelussa työskennellessäni tutuksi tullut yksinäinen vanhus. Hänen toivomuksensa oli, että huolehtisin hänen hautajaisensa. Se oli minulle suuri luottamus ja kunniatehtävä.

Myöhemmin työskentelin erikoissairaanhoidossa sairaanhoitajana kirurgian osastolla. Siellä oli paljon syöpäpotilaita, joiden ennuste oli huono.

Kiinnostuin näiden potilaiden hoidosta ja heidän läheistensä kohtaamisesta. Miten näiden potilaiden oireita ja kipua hoidetaan? Kuinka pystyn tukemaan potilasta ja hänen läheisiään kriisin keskellä?  Miten nämä ihmiset tuntevat tulleensa kohdatuksi ja kuulluksi?

Suoritin palliatiivisen hoidon erikoistumisopinnot vuonna 2012.  Kehittämistehtävää tehdessäni kuuntelin hengellistä musiikkia, jotta pääsisin “fiiliksiin”, koska minun mielestäni kuolema ja virret kuuluvat yhteen.  Ainakin silloin ajattelin niin. 

Petri Laaksosen laulu “Särkyneille” kosketti minua ja kuuntelin sen nytkin tätä tekstiä kirjoittaessani. “Särkyneitä on kuunneltava hiljaa, ei mielin jyrkin, ankarin, vaan katsein vastaanottavaisin ja mielin herkin, avoimin”.  

Siinä on se hoidon kulmakivi ja ydin. Minun on hoitajana oltava aidosti läsnä, kiireettömästi ja avoimin mielin. Tehtäväni on rohkaista ja tukea läheisiä olemaan kuolevan vierellä loppuun asti, jotta sekä kuoleva että läheiset tuntisivat olonsa turvalliseksi.

Terhokotia pitkään johtanut Juha Hänninen on kirjoittanut kirjan “Kuolemme vain kerran”.  Se on totta, ja sen takia meidän hoitajien on tärkeää tukea läheisiä tulemaan kuolevan vierelle, kertomaan ja muistelemaan yhteisiä hetkiä ja asioita, joita he yhdessä tehneet. 

Toki, jos läheinen pelkää ja ahdistuu, niin hoitajana en tuomitse läheistä, vaan olen hänen tukenaan.  Hoitajana en myöskään kavahda potilaan tai hänen läheisensä tuskaa tai vihan tunteita, vaan viestitän olemuksellani: “Tässä olen, saat tulla kaikkine tunteinesi, en jätä sinua yksin”.

Nämä hetket ovat herkkiä ja ainutkertaisia. Tilanteet voivat olla hoitajallekin raskaita ja oman läheisen kuoleman tuottama suru voi nousta pintaan.  

Hoitajallakin on oikeus omiin tunteisiin. Jos työskentely silloin tuntuu erityisen raskaalta, on ammatillista tunnistaa se ja pyytää kollegaa avuksi.  Kollega voi auttaa antamalla potilaalle ja hänen läheisilleen sen hoidon, johon he ovat oikeutettuja.

Hoitajan oma jaksaminen on erityisen tärkeää, joten työkavereiden ja työnantajan antama tuki ovat kullanarvoisia. Lisäksi työnohjauksen tulisi olla automaattisesti yksi osa työtä.

Tarja Huumonen
Diakonissa –sh, palliatiivisen hoidon erikoistuminen, työnohjaaja
Lapin hyvinvointialue Lapha, Rovaniemi