14.12.2022

Vapaaehtoistyön parhaat käytännöt pehmoiseksi paketiksi

Vielä alkuvuodesta saattohoidon vapaaehtoistyötä kehittävä SAAVA-hanke oli suunnitelmia ja visioita. Vuoden 2022 aikana on päästy sukeltamaan syvään päätyyn: koulutuksen konkretiaan ja saattohoidon vapaaehtoistyön haasteisiin.

SAAVA-hankkeen ensimmäinen kokonainen toimintavuosi on takana ja toistakin jo hyvän matkaa kynnetty eteenpäin. Mitä hankkeessa on tähän mennessä opittu?

On opittu, että konsensus saattohoidon vapaaehtoistyön koulutuksesta ei ole mitenkään mahdotonta saavuttaa. Isot teemat ovat yhteisiä: vapaaehtoistyön pelisäännöt, kohtaaminen, suru ja konkreettinen keskustelu kuolemasta.

Koulutussisältöjä valmisteltaessa jokaista pilkunpaikkaa mietittiin kovinkin tarkasti, mutta käytännössä huomasimme, että myös joustavuudelle on tarvetta. Jokainen kouluttaja tuo koulutukseen oman persoonansa ja omat vahvuutensa, ja yhteisen koulutusrakenteen tulee joustaa paikallisiin tarpeisiin.

Koulutuksen tueksi tehty Vapaaehtoisen työkirja on saanut hyvää palautetta ja sen sisältöä päivitämme edelleen tarpeen mukaan. Osaamistavoitteiden määrittely tarkentuu vielä, mutta varsinaisille osaamismerkeille tai muulle viralliselle kurssisuoritukselle emme tässä vaiheessa näe tarvetta.

Haluamme osaavia vapaaehtoisia mutta kynnyksen on pysyttävä myös sen verran alhaisena, että koulutuksia jaksetaan järjestää ja vapaaehtoiset jaksavat kouluttautua. Paketin on oltava kohtuullinen ja riittävän pehmoinen.

Sekin on opittu, että koulutuksen järjestäminen vie paljon resursseja, eivätkä hommat pääty koulutukseen, vaan siitä kaikki vasta alkaa.

Pilotit paljastavat paljon

Tämä onkin ollut ensimmäisen toimintavuoden ja ensimmäisten pilottikoulutusten tärkein oppi: ei kannata aloittaa koulutuksesta.

"Virhe" on ymmärrettävä, koska koulutuksesta on helppo aloittaa. On tarvetta vapaaehtoisille, halutaan koulutettuja vapaaehtoisia, joten ensimmäisenä ryhdytään miettimään koulutuksen yksityiskohtia.

SAAVAssa teimme juuri näin, ja näin varmaan usein tapahtuu myös eri alueilla, missä vapaaehtoistoimintaa halutaan aloittaa. Toki olimme valmiiksi kartoittaneet niitä yksiköitä, joihin vapaaehtoiset tulisivat sijoittumaan, mutta käytännössä vapaaehtoisten sijoittuminen vapaaehtoistyöhönsä on osoittautunut melko monimutkaiseksi prosessiksi. Siinä jokainen askel pitäisi olla tarkasti mietittynä ja valmisteltuna etukäteen.

Nyt tilanne on se, mikä se hyvin usein koulutuksen jälkeen on: vapaaehtoistyön aloittaminen venähtää, jotkut sijoittuvat ja toiset eivät. Jossain taas speksien pitäisi olla selvät mutta kutsuja vapaaehtoisille ei vain näytä tulevan.

Nämä ovat niitä hyvin yleisiä saattohoidon vapaaehtoistyön haasteita, joihin pyrimme toisella koulutuskierroksella löytämään entistä sujuvampia ratkaisuja.

Jatkuvalle koulutukselle tarvetta

Yhteisen standardin lisäksi valtakunnallisella koulutusmallilla pyritään helpottamaan koulutuksen järjestämistä. Tämä on tarpeen, sillä käytännössä koulutuksia pitäisi olla säännöllisin väliajoin.

Jo koulutetuista vapaaehtoisista osa ei koskaan aloita vapaaehtoistyötä, syystä tai toisesta. Vapaaehtoistyötä tehdään muun elämän ehdoilla. Joskus elämä heittää kapuloita rattaisiin ja vapaaehtoistyötä joutuu harventamaan, tauottamaan tai lopettamaan. Vapaaehtoisia on siis koulutettava lisää säännöllisin väliajoin, jos toiminnan halutaan olevan pysyvää ja jatkuvaa.

Vapaaehtoisia tarvittaisiin myös hurjan paljon enemmän, kaikille saattohoidon eri tasoille. Tällä hetkellä suurin osa vapaaehtoisista sijoittuu ns. saattohoitokolmion terävimpään kärkeen, eli erityistason ja vaativan erityistason yksiköihin.

Huutavin pula vapaaehtoisen tuesta ja läsnäolosta on kuitenkin kaikissa niissä perustason palveluissa, missä ihmiset eniten kuolevat: kotihoidossa ja kotisairaaloissa, tehostetussa palveluasumisessa ja muissa ympärivuorokautisen hoidon yksiköissä.

Vapaaehtoisia toivottaisiin myös sellaisille sairaalan vuodeosastoille, joissa saattohoito ei ole päätoimi, mutta kuolema kuitenkin läsnä arjessa.

Kuva SAAVA-hankkeen vapaaehtoisten päivästä. Kirjoittaja Sarianne Hartonen vasemmalla.

Vapaaehtoistyö pitää olla rakenteissa

Tarvetta saattohoidon vapaaehtoisille on siis niin paljon, että yksikään vapaaehtoisia tällä hetkellä kouluttava, koordinoiva tai toiminnanohjaava taho ei saisi missään tapauksessa lopettaa, päinvastoin! Näitä toimijoita tarvitaan todella paljon lisää, eli useampia seurakuntia, syöpäyhdistyksiä, kaupunkeja ja palliatiivisia keskuksia kaivataan mukaan verkostoon.

Meidän on tehtävä yhteistyötä sairaalavapaaehtoisia koordinoivan OLKA-verkoston kanssa, löydettävä lisää väyliä hoivakoteihin ja otettava myös ikääntyneiden järjestöt mukaan.

Saattohoidon vapaaehtoistyön "ilosanomaa" on rummutettava entistäkin ahkerammin, koska vapaaehtoistyön muotona olemme edelleen marginaalissa.

Samaan aikaan vapaaehtoiset ja vapaaehtoistyön koordinointi on saatava tiukasti kiinni palliatiivisen hoidon ja saattohoidon rakenteisiin. STM:n vuoden 2019 suositus ja THL:n tämän vuoden laatusuositus antavat meille hyvän taustatuen, mutta uusilla hyvinvointialueilla tullaan tarvitsemaan voimakasta edunvalvontaa ja lobbaamista.

Psykososiaalisen tuen tarve kuolevien ja heidän omaistensa kohdalla varmasti tunnistetaan, mutta ymmärretäänkö vapaaehtoisten tärkeä rooli moniammatillisessa yhteistyössä ja ollaanko tätä toimintaa valmiita rahoittamaan?

Kirkastamisen tarvetta varmasti on.

Pysyvä tuki tulevaisuudessa?

Hanketyö on usein turhauttavaa: kokeileminen on hieman epämääräistä, otetaan askeleita eteen- ja taaksepäin, havaitaan ongelmia ja ratkotaan niitä. Tämä kuuluu asiaan.

Haluaisin tässä kohtaa kiittää jokaista SAAVA-hankkeen yhteistyökumppania ja vapaaehtoista kärsivällisyydestä ja sitoutumisesta. Koulutusmallin peruskoulutus on saatu kasaan ja jatkokoulutusosioita työstetään. Kouluttajien ja toimintayksiköiden tueksi tulevat ohjeistukset ovat työn alla.

Alueellisten verkostojen ja verkostotyöskentelyn tärkeyttä ei voi liikaa alleviivata. On aivan ensiarvoisen tärkeää, että saattohoidon vapaaehtoistyön koulutus ja toiminnanohjaus eivät ole yhden ihmisen tai edes yhden järjestötoimijan harteilla, vaan käytännön kysymyksiä voidaan ratkoa yhdessä ja jokaisella toimijalla on tehtävässään myös varamiehitys.

Alueellisen koordinaation tarve on SAAVA-hankkeen aikana tullut varsin selväksi. Jos vapaaehtoiskuviot halutaan omalla paikkakunnalla tai laajemmalla alueella pysyvästi osaksi palliatiivista hoitoa, on koordinaatioon löydyttävä jostain resurssia.

Turun aluepilotin kohdalla onkin jo päädytty tekemään pysyviä ratkaisuja. Lounais-Suomen Saattohoitosäätiön tuella aluekoordinaattorin paikka on muutettu toistaiseksi voimassa olevaksi tehtäväksi. Tämä on tulevaisuutta!

Hanketyö on aina väliaikaista, vaikka hankkeille tulisi jatkoaikaakin. Vapaaehtoisten jatkuva koulutus, alueellinen koordinaatio ja valtakunnallinen yhteen kokoaminen ansaitsisivat pysyvän kotipesän.

Kun parhaat käytännöt on koottu pehmeäksi paketiksi, joka hankkeen päätteeksi voidaan ojentaa valtakunnallisena lahjana kaikkialle Suomeen, soisin lahjapajan jatkavan toimintaansa. Tiedon ja tuen tarve kun ei ole kertaluonteista, vaan toistuu yhtä varmasti kuin jokavuotinen joulu.

Kirjoittaja Sarianne Hartonen on SAAVA-hankkeen projektipäällikkö.