17.12.2021

Surun musta valo

Uutuuskirja suremisesta tarkastelee kuolemansurua hieman totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Hyvä suru on suremisen moninaisuutta ja hyvää surua ei ole olemassa ilman kuoleman hyväksymistä.

Musta valo on ultraviolettisäteilyä tuottava lamppu. Musta valo saa pimeässä loistavat materiaalit säteilemään näkyvää valoa. Surun musta valo on puolestaan suremista, joka ei koskaan muutu tavalliseksi valkoiseksi valoksi vaan pysyy jatkuvasti mustavalolampun tavoin hieman himmeän violettina. 

Surun mustassa valossa eletään elämän loppuun asti ilman ajatusta selviytymisestä. Kuolemansuru on kuitenkin myös hyvää surua, josta halutaan pitää huolta. 

Kirja Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta (Kustantamo S&S, 2021) kertoo surusta kahden lapsensa menettäneen äidin ja suruystävän puheenvuoroina. Kirjoittajat Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen esittelevät valtavirrasta poikkeavan surukäsityksen ja tutustuttavat lukijan hyvään suruun. 

Kirjassa kuolemansurua katsotaan toisessa valossa kuin surukirjallisuudessa on totuttu. Surututkimusten kehykset ja terapeuttiset toipumisorientaatiot heitetään nurkkaan. Mitä surusta selviytyminen edes tarkoittaa? Surusta kerrotaan sanoilla, jotka ovat kokemusasiantuntijuuden ääntä. 

Teoksessa myös kysytään, miettiikö surevia kohtaava ammattilainen, millaisen jäljen hän haluaa jättää toisen ihmisen suruun. On nimittäin olemassa surunpilaajia, jotka eivät anna toisen surra rauhassa. On hyväntarkoittajia, jotka toivovat surevalle selviytymistä. Ja on myös voimientoivottajia, jotka lähestyvät surevaa helpoilla sanoilla vaikean edessä. 

Onko hoitotyössä ruumiin vaivojen äärellä mahdollisuutta puhua siitä, että potilaassa asuu suru? 

Painavia puheenvuoroja kirjassa ovat pohdinnat surusta ja syyllisyydestä sekä toivosta ja toivottomuudesta.

Surua ja syyllisyyttä käsitellään sekä abortin että itsemurhan kautta. Toinen kirjoittajista on joutunut tekemään päätöksen raskauden keskeyttämiseksi lapsen vaikean kehityshäiriön vuoksi. Teksti on viiltävän rehellistä ja tekee aborttisurun näkyväksi. Vanhempi kantaa surun ja syyllisyyden, jotta lapsi ei kokisi kärsimystä. 

Kirjoitus herättää monenlaisia ajatuksia. Vaikeasti kehitysvammaisen lapsen vanhempi joutuu usein hautaamaan lapsensa ennemmin tai myöhemmin. Joskus lapsen koko elämä on palliatiivista hoitoa.

Elämä menetyksen jälkeenkin on elämää

Itsemurhan tehneen vanhempi ei halua vapautua surun rinnalla kulkevasta syyllisyydestä ja epäonnistumisen ajatuksesta. Lapsen itsemurhasta ei voi selviytyä eikä toipua. Suru ja syyllisyys kulkevat käsi kädessä, eikä syyllisyyden tunnetta tule viedä vanhemmalta pois. Kaikki eivät saa, halua tai voi elää tässä maailmassa. Siitä huolimatta suru kuuluu kaikille. 

Pidän arvokkaana kirjan puheenvuoroa toivottomuudesta. Surevalle tarjotaan toivoa, yleistoivoa tai toivoa jälleennäkemisestä taivaassa, koska surusta selviytyminen ei tunne toivottomuutta. Kirjassa muistutetaan, että on olemassa surua, jossa taivastoivoa ei ole. Sureva on joka tapauksessa menetyksensä suhteen toivoton. On kuitenkin tilanteita, joissa on toivoa. Elämä menetyksen jälkeenkin on elämää. 

Toivottomuuden keskellä kuolemansurun ympärille hengitetään lämpöä. Suruhygieniassa on tavoitteena mahdollisimman hyvä suru. Surua on huollettava esimerkiksi käymällä hautausmaalla. Arjen rutiinit ovat tärkeitä surevalle. Arkinen tekeminen on surussa yhtä todellista kuin tunteiden käsittely. 

Hyvää surua ei ole olemassa ilman kuoleman hyväksymistä. Hyvä suru on suremisen moninaisuutta. Lohtua ja lohduttomuutta. Selviytymistä ja selviytymättömyyttä.

Kun sureva on pudonnut surun syliin ja maailma ympärillä jatkaa kulkuaan, sureva kaipaa ihmisiä, jotka pystyvät pysähtymään suruun. Tarvitaan hyvän surun lähettiläitä, joilla on kyky sietää eri tavoin surevia. Sellaiseksi haluavalle ammattilaiselle Suremisen taito – kirjoituksia kuolemansurusta on tärkeä opas.
 

Elina Jokipaltio. Kirjoittaja on Uudenmaan kehitysvammaistyön pappi, joka on aikaisemmin työskennellyt Diakonissalaitoksen sairaalapappina.