29.09.2021

Tarina valosta ja ennen kaikkea elämästä

Uutuuskirja tarjoaa perspektiiviä perheiden kohtaamiseen.

Varpu Hintsasen ja Emilia Salorannan kirja Valo joka ei kadonnutkaan (WSOY 2021) kertoo Hintsasen kahdeksanvuotiaana syöpään menehtyneen Senja-tyttären tarinan.

Varpu Hintsanen on taustaltaan hoitoalan ammattilainen. Tyttärensä sairastuessa vuonna 2016 hän työskenteli psykiatrisena hoitajana. Nykyisin Hintsanen toimii mielenvalmennusalan yrittäjänä. Emilia Saloranta puolestaan on toimittaja-kirjailija.

Hyvin nopeasti lukija huomaa, että matka Senjan kanssa on samalla koko perheen kasvutarina. Toinen kirjoittaja, Senjan äiti, kuvaa rehellisesti toivoa ja toivottomuutta sekä avun vastaan ottamisen merkityksellisyyttä oivaltaen elämästä enemmän kuin koskaan aiemmin. Suru ei olekaan yksityisasia, vaan sen takaa löytyy suuri oivallus: mitä suurempi suru on, sitä enemmän tukijoukkoja ihminen tarvitsee sitä kantaakseen.

Ammattilaiselle kirja tarjoaa perspektiiviä perheiden kohtaamiseen. Sairastuneet lapset kohtaavat uudet haasteet monesti jopa rohkeammin kuin aikuiset. ”Niin täysiä kuin vain mahdollista”, kuului Senjan motto syöpään sairastumisen jälkeen.

Sairastuminen ja välttämättömät hoidot rajaavat perheiden aikaa ja ympäristöä. Lapsi kuitenkin odottaa ja toivoo samoja asioita kuin ystävänsäkin: koulua, syntymäpäiväjuhlia, joulua, ulkomaanmatkoja, perheen kanssa vietettyjä iloisia hetkiä. Mahdollisuudet ja rohkaisu myös iloon ovat yksi ammattilaisen tärkeimmistä tehtävistä. Lapsi ansaitsee mahdollisuuden elää haaveensa todeksi.

Koetun asian merkitys jää jäljelle

Kirjan loppuratkaisu on lukijan tiedossa jo ensimmäisiltä sivuilta, mutta teoksen sanoma ei vaikuta olevan siinä. Jokainen luku sisältää teemoja, jotka näkyvät jokapäiväisessä elämässämme: pelko, toivo, myönteisyys, merkityksellisyys, suru, uskomukset, kiitollisuus.

Aikuistuminen ja ammatillisuus joskus kapeuttavat ja vaikeuttavat näkökulmiamme ratkaisuja etsiessä. Joskus vastaukset arjen ongelmiimme ovat yksinkertaisempia kuin osaamme kuvitellakaan ja parhaimpia opettajia ovatkin lapset itse. Suurimman toivon lukijalle antavat oivallukset, jotka ovat kahdeksanvuotiaan kertomia.

Yksi Hintsasen ja Salorannan kirjan tärkeimmistä teemoista on merkityksellisyys. Ammattilaisille ominaista on pyrkimys kärsimyksen vähentämiseen. Kun emme voi ottaa sitä kokonaan pois, jää jäljelle usein koetun asian merkitys. On sanomattakin selvää, että Senjan tarinalla on suuri merkitys. Sykähdyttävän vaikeasta teemasta huolimatta lukijalle jää rintaan valo: ymmärrys lyhyenkin elämän suuresta merkityksestä.

”Sitten kun minä pääsen tästä pyörätuolista, minä opettelen kyllä trampoliinilla voltin takaperin”, toteaa Senja viimeisenä keväänään. Ja kaikesta tiedollisesta ymmärryksestäni huolimatta, minä uskoin häntä.

Janica Salmi
Kirjoittaja on Palliatiivisen- ja saattohoidon asiantuntijahoitaja